torstai 26. maaliskuuta 2020

Nakkiukko 10 vuotta (osa 1): Vieraskynä: Elämää Nakkiukon kanssa

Minä pidän hyvästä ruoasta. En välitä ruoan kanssa kikkailusta tai liiasta eksotiikasta. Minkäänlaisella kattauksella tai ranskankielisillä nimillä ei pelasteta epäonnistunutta ruokaa. En pidä paljosta tulisuudesta, en syö sisäelimiä, en koske homejuustoihin enkä kypsentämättömään kalaan, en syö mitään liian outoa. Siis omasta mielestäni outoa. Epäilykseni heräävät edelleen helposti – vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin. Jotain on silti muuttunut.

Kävin Villen luona ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2007. Söimme pähkinäkukkakaaliperunasosekeittoa. Se oli outoa eikä siksi kovin hyvää. Eihän siihen laitettu edes ketshuppia. Olin kiikissä. En toki kehunut ruokaa – en koskaan kehu ruokaa, josta en pidä, koska silloin joku saattaa tarjota sitä minulle uudestaan. Mutta söin.

En tiedä, kumpi on muuttunut, keitto vai minä, mutta pähkinäkukkakaaliperunasosekeitto on nyt yksi suosikkejani Villen omista resepteistä. Maukkaus, suolapähkinöiden tuoma yllätyksellisyys, edullisuus ja ekologisuus soseutettuna yhteen helposti nautittavaksi ateriaksi on suorastaan nerokas. Niin kuin juhlapäivän perunavelli! Loppuhuipennuksena tätä keittoa jää (tai jätetään) aina jonkin verran yli. Olisi suorastaan surku syödä se kaikki ja jäädä ilman rieskoja seuraavana päivänä.

Sellaista on elämä Nakkiukon kanssa. Jos sitrushedelmä on päässyt nahistumaan ja valittelen sen kohtaloa kun kuoret eivät enää irtoa, tekee Ville siitä esteettisesti kestävän tunnelmaa kohottavan drinkin. Jos innostun kasvattamaan vastoin Villen toiveita ylitsevuotavan sadon esimerkiksi kesäkurpitsaa, tekee Ville siitä niin monta eri ruokaa, ettei edes itse voi olla syömättä kesäkurpitsaa useana päivänä. Opiskeluvuosina niin usein toistuviin eri teemallisiin iltamiin menimme aina aiheeseen sopivien viemisten kera. Juhlapäivän täytekakku muuttuu Villen kanssa pirun hyväksi suklaakakuksi ja erilaisiksi suolaisiksi tai makeiksi pyöröiksi, lämpäreiksi ja kökkösiksi, joiden reseptit tai kulttuurinen alkuperä herättävät poikkeuksetta jonkinlaista keskustelua.

Kun tutustuin seurustelumme alkuaikoina Villen perheeseen, selvisi aika pian, millaiset lähtökohdat siellä taustalla vaikuttivat. Sieltä löytyi – tietysti! – ruokaa laittava Isä, joka keskustelee poikansa kanssa väliin suuren konsensuksen vallitessa, väliin korrektisti periaatteellisista ratkaisuista neuvotellen ruoan ainesosista, valmistuksesta ja lisukkeista. Vähintään yhtä merkityksellisenä pidän Äitiä, joka poikkeuksetta ja vilpittömästi ylisti ja ihaili kokkaavan miesväkensä aikaansaannoksia. Tässä perheessä jokaisen matkustusmuiston yhteyteen liittyy ruokapaikka tai ruokalaji. Jokaisen menneisiin perhejuhliin liittyvän keskustelun yhteydessä käydään läpi, mitä silloin oli tarjolla, mitä syötiin ja miten se oli hyvää. Eivätkä Villen siskotkaan tee tässä asiassa poikkeusta: terävä muisti yhdistyy kulinaristiseen sivistykseen.

Suhteemme Villen kanssa on vanhempi kuin Nakkiukko-blogi, mutta Taktinen Hernekeitto on vanhempi kuin suhteemme. Taktinen Hernekeitto ja talviset Kalajoen hiekat – kyllä, olen omaksunut tavan muistaa tapahtumia ruokien kautta, vaikka yhä nautinkin myös pakastepitsasta. Taktinen Hernekeitto tienasi meille aikanaan uuden paistinpannun, mikä oli ruokaa laittaville opiskelijoille oikein iloinen yllätys. Se on siis ihan virallisesti palkittu resepti. Minä tympäännyin siihen joitain vuosia sitten. Tympäännyin totaalisesti. Ehkä se liittyi ensimmäiseen raskauteen, en muista. Ruokahalut tulevat ja menevät. Nyt voin taas syödä sitä silloin tällöin.

Joissain tilanteissa erityisasemani Nakkiukon puolisona tulee hullunkurisesti esille muiden ihmisten oletusten kautta. Arkipäivässähän sitä ei aina muista, kuinka etuoikeutettu oikeastaan on. Ensimmäisen lapsemme synnyttyä tein kovalla innolla lähtöä sairaalasta kotiin, kun yksi hoitajista kehotti viivyttämään lähtöä sen verran, että ehtisin syödä vielä yhden lämpimän aterian osastolla. Kotona saattaisi kuulemma joutua pärjäämään vauvan kanssa voileivillä jonkin aikaa. Pöyristyttävä oletus! Ettäkö mieheni lakkaisi laittamasta minulle päivittäin hyvää ja monipuolista ruokaa vain siksi, että meille oli tullut vauva! Älytön ajatus! Hämmentyneenä sanoin Hoitajalle, kuinka asiat ovat ja lähdimme kotiin ennen osaston seuraavaa ruoka-aikaa. Olinhan syönyt jo melkein kaksi päivää sairaalan mössöjä kuunnellen vieraiden vauvojen itkuja.

Pari vuotta myöhemmin muistan, kun tulimme Nälkäisen Lapsen kanssa Puistosta kotiin ja kerroin, että kotona olisi hyvää makaronilaatikkoa. ”Onko se Isän tekemää?” Lapsi kysyi. Kerroin tietysti hölmönä totuuden: se oli minun tekemääni. Hirveä itkuhan siitä tuli. Lapsemme pitää hyvästä ruoasta.

Tänään elämme poikkeuslain alaisina. Tähän mennessä olemme olleet kaksi viikkoa kotona ja kyllähän se välillä kiristää hermoja. Viimeisillään raskaana olen myös biologisista syistä välillä muuten vain vaikea. Pienetkin asiat kasvavat äkkiä kokoa ja sehän on aina jonkun muun vika… 

Mutta yksi asia meillä on, jolla kaikki ongelmat selviävät ja useamman kerran päivässä voin olla tyyni ja onnellinen. 

Ville tekee ruokaa.


Kirjoittanut ”Ajoittain Hieman Kranttu” Puoliso

Nakkiukko 10 vuotta (osa 2): Punakaalipiirakka - hävikintorjuntaa poikkeustilassa

Nakkiukon ruokablogi täyttää tänään 10 vuotta. Blogin julkilausuttuna tavoitteena on kautta vuosien ollut arkiruoanlaiton ja kokeilujen rohkea yhdistäminen, kanssasyöjien ajoittaisesta kranttuilusta huolimatta. Siinä on myös pysytty, ajoittaisista hairahduksista huolimatta.

Tätä blogikirjoitusta kirjoitan keskellä yllättävästi iskenyttä poikkeustilaa. Kaikesta masentavuudestaan huolimatta kansallinen kriisitilanne ruokkii myös luovuutta: koska olen tietoisesti leikannut kaupassakäyntejäni noin kertaan viittä päivää kohti (viikko olisi tavoitteena), se pakottaa harkitsemaan ruokalistan, hankinnat ja kokkaukset, taloudellisesti, hävikkiä välttäen ja hätävaraa ylläpitäen. Mainittuun teemaan - sekä blogin perusluonteeseen - sopivasti vuosipäivän resepti koskeekin ylijäämäruoan hyötykäyttöä.

Joskus välipäivinä kokkasin hirvipaistia, jonka lisukkeeksi valmistin Satokausikalenterin suosituksen mukaisesti haudutettua punakaalia. Hirvipata katosi parempiin suihin, mutta punakaali ei jostain syystä maistunut läheskään samalla intensiteetillä. Siinä vaiheessa, kun annos täytyy saada pakastimesta ulos ja kierrätykseen, kehitellään siitä mehevä kaalipiirakka, johon samalla uppoaa pari kuivahtanutta juustonkannikkaa. Ja taas maistuu!*



Punakaalipiirakka

1 pkt (400 g) rukiista piirakkataikinaa, pakaste

Täyte:
n. 400 g haudutettua punakaalia
n. 100 g cheddar-juustoa
n. 50 g parmesan-tyyppistä juustoa
1-2 dl kermaviiliä
2 kananmunaa


Nosta pakastepiirakkataikina sulamaan. Kaaviloi se noin 30-senttiseen piirakkavuokaan, leikkaa ylijäämätaikina talteen. Pistele vuoassa oleva taikina haarukalla. Kuumenna uuni n. 180 Celsius-asteeseen ja paista pohjaa noin 10 minuuttia.

Raasta juustot hienoksi raasteeksi. Sekoita täytteen ainekset ja levitä tasaiseksi esipaistetun taikinan päälle. Jos taikinaa jäi yli, leikkaa siitä haluamasi muotoisia koristeita piirakan pinnalle. Paista piirakkaa 20-30 minuuttia, kunnes täyte on ottanut hieman väriä. Tarjoile lämpimänä.


*) Niille, joille maistuu. Jostain syystä perheenjäsenet vierastavat tätäkin ruokaa. Mutta ei anneta sen haitata!